Käväisin tuossa jokunen aika sitten työnvälitystoimistossa. Työ oli mielessä apurahan loputtua, säännöllistä tienestiä vailla ihminen.
Ensimmäiseksi kysytään minulta että mistäs sinä sitten päivärahaa aiot hakea, liitosta vaiko Kelalta. Puolella sanallakaan ei vihjaistu, saati tiedusteltu tai opastettu että mistäs niitä töitä meinaat. Paperinipun kanssa poistuin vaiteliaana, oli lomaketta annettu täytettäväksi, palautuskuorella varustettuna, kaikki niitä päivärahoja varten, ei töitä varten.
Myöhemmin, paljon myöhemmin tuli kaksiosainen kysely taiteellisen työn luonteesta, montako tuntia päivässä jne. Parhaan kykyni mukaan vastasin. Siitäkin on jo monta viikkoa. Mitään ei ole kuulunut.
Ne voivat katsoa että taiteellinen työ on esteenä niin työn vastaanottamiselle kuin päivärahojen saamiselle. Hittolainen, baarissako pitäisi istua, keskaria kiskomassa (yök). Eikös se ole parempi että sentään jotakin tekee, vaikka sitten taidetta. Saavathan ne oikeat työttömätkin harrastaa.
Mitäpä jos ”oikea työtön” viettää aikansa vallan vaikka punttisalilla, tehdäänkö siitä monisivuinen kysely. Paljonko rautaa nousee, montako kierrosta ja kilometriä kuntopyörällä hurahtaa. Päätellään sitten, onko ihminen estynyt työtä ja korvauksia vastaanottamaan.
Asennevammainen en ole minä vaan systeemi. Systeemi päättelee ja asettelee. Minut taiteilijana asetellaan sievästi sinne pinon alimmaiseksi.
Onneksi on jotakin tuloja tästä taiteilusta ollut, että en oikeasti päivärahoja olisi tarvinnut, saati ansainnut, mutta töitä kyllä voisin ottaa vastaan. Nimimerkillä kokemusta on.
Täytynee tuonne toimistoon mennä uudemman kerran, asenteella varustautuneena.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti